“Leaving on a jet plane, don’t know when I’ll be back again..”/ Milloin tulen takaisin?
“Leaving on a jet plane, don’t know when I’ll be back again..”
Our firstborn, Alex is on his way to Toronto to study medicine. His departure was sad and difficult for us all.
Yesterday morning I found Alex looking at his last African sunrise. At the same time he was petting our cats and dogs that circled around him as they waited for the sun to rise. From the facing hill we could hear the beating drums, the base sounds from the dungus (northern Ugandan traditional “guitars”) and the joyful Acholi singing. The music was similar to the music from the movie “War Dance.” It was a nostalgic moment for Alex. “I love Uganda. This country has been my home for most of my life. I will return.” Alex said. At the moment of departure, Alex’s best Ugandan friend came to wish him farewell. We stood there holding each other’s hands and Patrick blessed Alex on his journey and our whole family. The trip to the airport was quiet. The departure from the security of home was difficult. Many questions swirled in the young man’s mind: “How will I manage financially? Will I get a job? How will I manage in my studies? How will I fit into my home country where I have lived only when I was under five years old?” Fortunately Hannu is in Toronto welcoming him where he went following the International AIDS Conference. At least one of the parents will be helping him for one week to fit into his new home country.
At the airport I watched with Adam and Anna as the airplane disappeared as a small dot into the sky. Our firstborn has flown from the nest to try his wings in the world. The distance between us is long and we do not know how often we will meet. As parents we wish that the values we have taught our children at home would be strong factors in our children’s lives. The foundations have been laid in Alex’s life; now he will begin to build his own house of life.
Milla
Milloin tulen takaisin?
Esikoisemme Alex on matkalla Torontoon opiskelemaan lääketiedettä. Lähtö oli haikeaa ja meille kaikille vaikeaa.
Eilen aamulla löysin Alexin ulkona katsomassa hänen viimeistä auringonnousuaan Afrikassa. Samalla hän rapsutteli kissojamme ja koiriamme, jotka pyörivät siinä hänen ympärillään auringon nousua odottaessaan. Seuraavlta kukkulalta kantautui rumpujen pauketta, dungun, pohjois- ugandalaisen kielisoittimen matalaa basso sointia ja juhlivien acholi heimolaisten laulua. Traditionaalinen musiikki oli kuin elokuvasta “War Dance”. Se oli tosi nostalginen hetki Alexille. “Rakastan Ugandaa! Tämä maa on ollut kotini melkein koko elämäni ajan. Tulen vielä takaisin!” Lähdön hetkellä hänen paras ugandalainen ystävänsä tuli sanomaan hyvästiä. Siinä me seisoimme pitäen toisiamme kädestä ja Patrick siunasi Alexin matkalle ja siunasi meidän koko perhettä. Matka lentokentälle oli hiljainen. Turvallisesta kodista lähteminen on vaikeaa. Monia kysymyksiä pyöri nuoren miehen päässä: miten selviän taloudellisesti, saanko työtä, miten pärjään opiskeluissa, miten sopeudun kotimaahani, jossa olen asunut ainoastaan alle viisi vuotiaana?! Onneksi Hannu isä on häntä Torontossa vastassa tulomatkallaan maailman Aids- konferenssista. Ainakin toinen vanhemmista on viikon ajan auttamassa Alexia asettumaan uuteen kotimaahansa.
Lentokentällä katsoimme Adamin ja Annan kanssa kun kone hävisi pienenä pisteenä taivaalle. Esikoisemme on lentänyt pesästään ja kokeilee siipiään maailmalla. Välimatka välillämme on pitkä emmekä tiedä kuinka usein pystymme tapaamaan. Vanhempina toivomme että ne arvot, joita olemme kotona opettaneet lapsillemme saisivat olla vahvoina tekijöinä lapsiemme elämässä. Perustukset Alexin elämälle on tehty, nyt hän alkaa rakentamaan oman elämänsä taloa.
Milla
